Ti 21.01.2020

Sebastian Klärich liikuttaa lapsia jo toista vuosikymmentä – "Heimokulttuuri on noussut viime vuosina taas uudelle tasolle"

Espoolainen market perjantai-iltana. Perhe on ruokaostoksilla, kun yksi lapsista äkkiä huomaa jotain ja sanoo vanhemmilleen: "Hei, tuolla on se Seba!"

Tilanne on kuvitteellinen, mutta suurella todennäköisyydellä niin on käynyt usein. Esimerkin Seba on nimittäin Westend Indiansin juniorivalmennuspäällikkö Sebastian Klärich, jonka vetämissä tapahtumissa on vuosien varrella käynyt varmasti satoja lapsia ja nuoria.

– Ei kauas tarvitse kotoa lähteä, niin jää jonkun kanssa suusta kiinni, Klärich naurahtaa.

Heimolla on hänen mukaansa niin paljon toimintaa matalan kynnyksen iltapäiväkerhoista alkaen, että olisi mahdotonta arvioida hänen opetuksessaan olleiden lasten määrää. Meneillään on jo yhdestoista kausi seurassa, mistä Klärich sai ansaitun muistamisen joulukuun jäähalliderbyssä.

Seba tuli Indiansiin Kirkkonummelta tarkoituksenaan viedä loppuun liikuntaneuvojan opinnot.

– Rangersissa aloitin oppisopimuksella, mutta työnkuvalle ei ollut siellä tarpeeksi hommia. Espoossa asuin ja sain Inkkareista mahdollisuuden käydä koulun loppuun. Sillä tiellä ollaan edelleen, Klärich kertasi toissavuosikymmenen loppua.

Aluksi hän valmensi jonkin aikaa myös vanhempia juniori-ikäluokkia, mutta käytännössä hän on koko uransa opastanut pienimpiä heimolaisia.

– Käytännössä en ole valmentanut juurikaan yli E-ikäisiä, Klärich toteaa.

Alle kymmenenvuotiaiden valmennus on erittäin antoisaa, mutta myös kovaa duunia. Haasteet ovat tyystin erilaisia kuin teini-ikäisiä treenauttaessa, saati sitten aikuisten valmentamiseen verrattuna.

– On se välillä rankempaa kuin mennä johonkin valmiiseen B-junnujengiin, jossa ei tarvitse oikeasti muuta kuin valmentaa. Näissä pienemmissä junioreissa on muun lisäksi aika paljon vanhempien kanssa toimimista.

Hänen mielestään vanhempien kiinnostus on tietenkin hyvä asia, mutta korostaa, että on tärkeää antaa valmentajille myös työrauha.

Klärich naurahtaa ääneen, kun häneltä kysytään arviota opastettujen pelaajan alkujen määrästä yhden kauden aikana.

– Siihen ei riitä sormet eikä matikka. Minun työnkuvani on monen yhtälön summa ja seitsemänpäiväistä työviikkoa tässä painetaan koko ajan.

Klärichin mainitsema yhtälö koostuu muun muassa iltapäiväkerhoista, erilaisista harrasteryhmistä ja joukkueista. Indiansilla on salibandytoiminnan lisäksi myös niin sanottuja monilajikerhoja ja nykyään myös jalkapallotoimintaa.

– Käytän näissä itsestäni mielummin sanaa ohjaaja kuin valmentaja. Vastuullani on myös kolme E-ikäluokan peliryhmää, ja niissä olen sitten myös valmentaja ja erityisesti ikäluokkavastaava.

Kun vastaan tulee vuoden aikana käytännössä satoja naamoja, on selvää, ettei kenenkään paukut riitä yksinään hoitamaan kaikkia asioita. Yhtä lailla selvää on, ettei näin hektistä työtä jaksaisi vuosikymmentä, ellei siinä todella viihdy.

– Tämä meidän ydinryhmämme on todella vastaanottavainen ja saamme hyvin vietyä asioita läpi. Jokaisessa seurassa tulee ajoittain tulipaloja, mutta saamme ne yhdessä sumplittua. Ei tarvitse yksin kaikkea.

Heimon vahva yhteisöllisyys on ensiarvoisen tärkeää viihtyvyyden kannalta. Klärich on mielissään siitä, että Tiipiillä kaikki pitävät yhtä.

– Heimokulttuuri on noussut viime vuosina taas uudelle tasolle ja se on Indiansissa aina ollut hyvä. Onhan se kiva tulla hallille, kun edustusjoukkuelaiset morjenstavat käytävällä ja heittävät ylävitosta. Kun pelaajat ja vanhemmat arvostavat työtä jota teemme, niin sitä on silloin kiva tehdä.

Heimokulttuurin noususta kertovat paitsi kylmät tilastot, niin myös käytännön esimerkki edustusjoukkueen otteluista. Heimon maineikas "läpyjono" herättää positiivista huomiota varmasti muuallakin. 

Edes junnuvastaava Klärich ei ole varma, miten hyväntuulinen perinne on alkujaan syntynyt. 

– Nythän sinne jonoon juoksevat kaikki junnut, olivatpa he maalin tullessa sitten katsomossa, hodarijonossa tai pomppulinnassa, hän nauraa.

Läpyjono on hyvä esimerkki spontaanista toiminnasta, jota viihtyisässä ympäristössä ja yhteisössä syntyy kuin itsestään. Suurin osa suotuisasta kehityksestä selittyy silti ahkeralla työllä.

– Kyllä sitä motivaatiota joutuu välillä etsimään. Viimeksi sunnuntaina oli kymmenen tunnin työpäivä, kun oli junnupelejä ja siihen päälle pari vanhempainiltaa. Saa siinä painaa, että hommat toimii, Klärich muistuttaa.

Häntä ilahduttaa se, että esimerkiksi harrastetoiminta Heimossa on kasvanut vuosikymmenessä lapsenkengistään todella kattavaksi liikuttajaksi Espoossa.

Nuoria heimolaisia pelaajapolulle tämän ajan saatelleen Klärichin oma ura eteni aina Heimon edustusjoukkueeseen asti. Silloin keltamustat pelasivat divaria, jota Klärich tahkosi aiemmin myös Rangersin paidassa.

– Opintojen aikana myös oma pelaaminen oli minulle tärkeää. Nykyään se on pelkkää höntsäilyä, mutta silloin mentiin täysillä, Klärich muisteli.

Indians teki silloin tuloaan liigajoukkueeksi, vaikka nousu tapahtuikin vasta pari vuotta myöhemmin. 

– Rangersissa pelasin kolme tai neljä kautta ja sielläkin oltiin liigakarsinnoissa asti, mutta ei ihan pystytty viemään sitä hommaa maaliin.

Kun mennään vielä ajassa vielä taaksepäin, niin Klärichiltä löytyy meriitilistaltaan myös niitä maaliin asti vietyjä joukkuesuorituksia. Hän on A- ja B-junioreissa salibandyn Suomen mestari. 

Nykyisin Klärich on Heimon keltamustiin väreihin täysin sosialisoitunut. 

– Oma sydän on keltamusta, täysin Heimolle. En voisi ajatellakaan, että menisin naapuriseuroihin töihin, etsisin jonkun toisen paikan, Klärich sanoo.
 

Edustusjoukkueiden kohtaamisissa eräänlainen viha-rakkaus -suhde kuuluu asiaan. Klärichille oma periaate ajaa silti edelle.

– Minulle on tärkein juttu on se, että lapset harrastavat. Kun junioreissa pelataan esimerkiksi Oilersia vastaan, niin ei siinä ole viha-asetelmaa, on vain ilo silmälle, kun lapset liikkuvat.
 

Hattua tai sulkapäähinettä pitää ehdottomasti nostaa myös Klärichille, joka on jo vuosikymmenen liikuttanut jopa tuhansia Espoon lapsia ja nuoria!